Kolmen kuukauden sohvaperunointi

Blogikirjoitukset ja artikkelit ovat viime aikoina olleet täynnä koronaa edelleen, vaikka yli vuosi on tätä tietä taivallettu. Tuntuu jo, että riittää tästä aiheesta, mutta valitettavasti tuo #&%¤:n tauti on täällä edelleen ja rokotukset ei edes puolivälissä, joten kyllähän se puheissa ja teksteissä vielä tulee päivittäin esille.

Onneksi valoa on tunnelin päässä ja tartunnat ovat laskeneet jonkin verran. Lähiopetukseen ammatillisella puolella piti päästä viikolla 15, mutta taitaa se vielä vähän siirtyä terveysturvallisuuteen vedoten. Ehkä hyvä niin. . .

Hyvinvoinnin ja liikunnan kannalta kulunut vuosi on aikakauslehtien ja somen julkaisujen perusteella tuonut meille aikaa ja ulkoilun, urheilun sekä luonnossa liikkumisen räjähdysmäistä kasvua. Niinpä. Olenko minä ainut, joka ei juokse metsikössä ja ihaile joka päivä ruokatunnilla, kahvitauoilla, TEAMS-kokousten aikana, heti työpäivän päätteeksi ja viikonloppuisin luonnon kauneutta ja lumen hupenemista sekä halaile puita ja meditoi kalliolla? Huono omatunto – sekin vielä.

Aikuisurheilu ja -liikunta sisätiloissa keskeytettiin syksyllä marraskuun lopussa, salivuorolle ei päässyt treenaamaan ja sarjapelit ensin peruttiin ja sitten loppui kausi liiton päätöksellä. Joukkueurheiluun jo junnuvuosista alkaen kasvanut ei osannut lähteä itsekseen ulos eikä edes puntille, kun ei ollut sitä porukan ”painetta” – tai siis näkemisen ja sosiaalisuuden iloa. Sohvaperuna – se minusta tuli ensimmäisiksi kolmeksi kuukaudeksi. 

Töissä tuli etätyön vahva suositus, joten kokeilin tehdä töitä kotona. Kolme päivää peräkkäin oli maksimi ja sitten jo toimistolle – maski päähän ja pääosin omassa työhuoneessa, mutta sekin parempi, kuin kotona koko päivä keittiön pöydän (ja jääkaapin) ääressä. Silti takapuoli puuduksissa ja ne ihanat työkavereiden tapaamiset käytävillä ja kahvihuoneessa ovat olleet ihan minimissään. Hiljaista tietoa ja arkisia juttuja ei ole tullut mistään suunnasta, jokainen puurtaa omassa kuplassaan ja vain tärkeitä asioita kysytään, jos niitäkään. Miten tällaisessa elämässä voi sosiaalinen ihminen voida hyvin?

TEAMS, TEAMS ja vielä kerran TEAMS – tulee jo korvista teams-kokoukset ja teams-kahvit, mutta jos ei niitä olisi, niin ei sitäkään vähää näkisi ihmisiä tai kuulisi muiden ääntä. Tiimin kanssa sovittiin, että pidetään joka tapauksessa kerran viikossa teams-kahvit kamerat päällä nyt sulku- ja hybridiaikana, vaikka siellä välillä kiusallisia hiljaisia hetkiä tulisikin. Ei ainakaan etäännytä toisistamme yhtään enempää.

Maaliskuun alussa napsahti korvien välissä – siis positiivisella tavalla. Nyt on pakko nousta ja tehdä jotain. Ehkä napsahduksen syynä oli päivän piteneminen ja tuo ihana aurinko tai sitten SAKU ry:n sähköpostissa tulleet viikoittaiset taukovinkit ja haasteet. Ilolla olen jakanut opettajakunnalle kerran viikossa tulleet haasteviestit oman kannustuksen kera ja toivonkin, että edes jokunen heistä pitää pientä taukoa palaverien ja etäoppituntien välillä samalla liikuttaen tai venyttäen milloin mitäkin kohtaa kropassaan.

Todennäköisesti näiden SAKU ry:n haasteiden myötä tein minäkin sisäliikunnan fani vihdoin sen päätöksen, että kävelen tunnin reippaan lenkin ulkona edes joka toinen päivä, toivottavasti pian ihan joka päivä. Aivojen putsausta, ulkoilman hengittämistä ja usein jonkun mielenkiintoisen äänikirjan kuuntelua kävellessä, aivan älyttömän mukavaa jopa sosiaalista liikuntaa kaipaavalle. Kiitos siis SAKU ry:n porukalle – uskon, että te olitte se, joka sai tämän sisäliikunnan loppumisesta masentuneen sohvaperunan säännöllisille kävelylenkeille.

Nyt ei enää tarvita muuta, kun lisää aurinkoa ja lämpöä, että biitsikentät sulaa pelikuntoon. Ensimmäiset hurjat ovat olleet jo pääsiäisenä Helsingissä Hietsussa pelaamassa – ehkä kohta muutkin pääsevät tuon suhteellisen koronaturvallisen lajin pariin.

Ihanaa kevättä!